Christopher, älä unohda tätä!

Sanomattomat sanat kalvavat,

kasvot vaihtuvat edessäni, silmiä, käsiä, rohtuneita huulia,

hei apua,

muistan ne kaikki käytävät, missä ruumiini käveli eteenpäin,

mutta mieleni pysähteli, lietsoi paniikkia ja leikitteli ajatuksella:

"Jos vain kaatuisin, pysähtyisin,

mitä sitten tapahtuisi"

Perille päästyäni en muistanut matkoista mitään.

Kuuntelin nurinkurisia ääniä,

saniaiset itkivät talon seinämillä lokakuun kolmantena yönä.

Entä nyt, ovatko asiat muuttuneet,

kasvot vaihtuvat edelleen eikä kukaan pysy tässä.

Kuitenkin, olen tuntenut jotain sellaista rakkautta,

sellaista mitä en uskonut minusta löytyvän,

mutta sittenkin, viattomin ote sormestani

(sydämestäni)

sai minut vihdoin itkemään.

Me totesimme yhdessä, hän on ihme,

nukkuen rauhallisesti sylissäni,

minä toivoin maailman parhaimpia aarteita hänelle.

Ikävä ei tule hellittämään

eivätkä alamäet varmasti koskaan lopu,

olenhan minä loppuun saakka minä,

mutta kaikkien valheiden ja pimennettyjen huoneiden jälkeen,

tässä on hyvä.