entä laulaisitko minulle?

Huulipuna tahraa ajatuksia ja tyynyliinaa(si).

Roikuttiin siinä parvekkeen reunalla,

tapeltiin kuin sisarukset

ja aamulla sininen polvi.

Vuosi on kulunut. Tuoksut yhä samalta.

Lantioluillani lepäävät kätesi tosin ovat kovin vieraat,

ne kuuluisivat muualle.

Minä hengitän. Tahdosta riippumatonta.

Kuvittelen elämäni aaltona,

uppoamisvaara ei välttämättä tarkoita p a h a a.

Kaikki on niin keskinkertaista,

silti häikäilemättömän syvää, sellaista ei osaa kertoa sanoin.

Olen ymmärtänyt ettei elämä tarvitse tarkoitusta.

Tärkeintä on vesirajat ja ne hymyt sydämessä.

Hullunkurista,

eikö teistä?