Is there a ghost in my house?

Melankolia kutsuu minua. Nyt, syksyllä, sen aika on jälleen.
Se huutaa aamuisin peittojen välistä, ovien takaa, korvieni toiselta puolelta,
tyhjillä bussipysäkeillä se viettelee.
Tytön nauru houkuttelee sille tielle,
tunnen liikaa, ytimeen saakka juoksee sydämenlyönnit.
Minä en pysty paikallaan pysymiseen, rauhallisuuteen,
vaan kääntyilen ja yritän liikuttaa tunnottomuutta.
Samalla olen ollut niin kauan paikoillani.
Osaisinko sanoa,
sinun ei kuulunut enää tehdä tätä minulle.
Kaadan sinut kuivuneelle nurmikolle, leikillään, eikö,
tätä ei pitänyt tapahtua
enkä osaa päättää olitko parasta vai huonointa minulle,
huomaatko, kuinka käteni tärisee.

Joten taas kuulen sen huudon, äänettömän kutsun,
maanittelee mustanpuhuville sukelluksille.
Voisinko vielä kerran, haluaisinko, jaksaisinko.
Ei ei eiiei eie ei en, minä en halua.
Odotushuoneen nainen käskee taistelemaan,
ole murtumaton.
Ja kuinka haluankaan itkeä taas bussin takapenkillä.
Miksi minua kiehtoo ne surulla tahritut yöt, kuka minua kiskoo takaisin?