Kello 07.42

Valvottujen öiden jälkeen, silmiä raottamatta, hän näkee peuran etupihallaan. Hiekka huuhtoutuu ilmaan katujen varsilta ja luomien alla vilkkuvat kivisimmät unelmat. Kello 07.41 hänen kengänpohjansa hankautuvat bussin lattiaa vasten, tien reunalla kaadetaan kuolleita puita. Mutta nehän ovat hengissä, väsyneitä vain. Kelta-mustat kyltit estävät pääsyn avonaisten kaivojen luokse, muistikuvia tippuu silti viemäriin, alas.
Alas, sinne missä rottia kasvaa kuin voikukkia kuivalla heinäkuun nurmikolla.
Hänellä on sormissaan sulaneita lumihiutaleita ja hiuksissaan kyynelkaasua. Taskussaan sanakirja, latinaa ja puolaa sekaisin ja yhteenkasvaneita kirjeitä laukkunsa pohjalla. Huulilta on varkain viety suudelmia ja korviin on neulottu muiden mielipiteitä.
Hänellä on kolme unta aina mielessään. Yhdessä hän tanssii eikä koskaan lopeta. Toisessa katoilla on usvaa ja vesitornien betonikerrokset halkeilevat. Viimeisessä hän matkustaa pois. Mutta palaa aina ylihuomenna, kun keijukaispoika kerroksesta neljä kutsuu.