Metsässä on sumeaa ja harmaata,

minä olen vivahteinen sekoitus niistä,
väljähtyneistä vesistä ja kissankelloista.

Kerrankin olisin halunnut olla se tyttö,

tuntea sisälläni kevään ja sinut.

Nilkkoihin sekoittuu kalanhajuisia kaisloja,

rantaviivalla kompuroin

ja koivunoksat takovat rintakehässäni.

Tuuli kuljettaa muistoja mantereiden takaa,

ne ovat niin kaukaisia,

ja minä yhtä puutunut kuin sameat kalliot allani.

Sinä puolestaan kuljit pitkin ääriviivojani ja sisäreisiäni

kunnes et enää tehnyt niin.

Takkuinen olo jakaa minua kolmanneksiin,

kun pyydät etten muistelisi pahalla.

Nieleskelen kiviä, kunnes olen kauttaaltani harmaa.

- Silloin joskus, nöyränä laulettu