Se oli kylmän pelko, mikä meidät pakotti juoksemaan.

En uskonut hetkeäkään niitä jalanjälkiä lumen pinnalla,

sinähän olit poissa,

tiesin minä.

Rannikolta kuuhun saakka,

nielurisoista hermosoluihin asti,

pitkin sinua olen kulkenut.

Savustettuina sisään, polttojälkiä ikkunalaseissa,

sen naisen huuto painautunut öihini.

Tuli niitä monia hetkiä,

joihin olisin voinut tarttua,

mutta minä kun olin vihreää kristallia

ja riuhdoin juureni irti tästä maasta.

Minuun kasvoivat kiinni mustanpuhuvien metsien varjot,

ne oli kauniita ja sokeita.

Nyt haluan sinut siellä jossain,

ja myöskin sen vartalon, joka tuoksuu oikealta eikä petä.

Kun on vuosia sitten valinnut tuon väärän merireitin,

voiko siltä kääntyä takaisin ilman katumusta?